Tuusulanjärven kunnostuksen historiaa

Juhani Kolehmainen

Tuusulanjärvi oli alun perin kirkasvetinen ja niukkaravinteinen erämaajärvi. Aina 1800-luvun puoliväliin asti asutus järven rannoilla oli vähäistä eikä ravinnekuorma vaikuttanut aran järven tilaan. Vuosisadan lopulla asutus levisi järven tuntumaan ja väestö sen vaikutusalueella alkoi ripeasti kasvaa. Samalla peltoviljelys lisääntyi ja tehostui, jolloin järveen valuva ravinnemäärä eroosion ja liukenevien lannoitteiden johdosta ratkaisevasti kasvoi.

Matalana ja vesimäärältään pienenä järvenä Tuusulanjärvi on herkkä muutoksille. Jo 1900-luvun alkupuolella nuori tutkija, enoni Heikki Järnefelt totesi järven rehevöitymisen ensioireet. Tästä rehevöityminen kehittyi edelleen niin, että allekirjoittaneen ensimmäisissä omissa muistikuvissa jo 1930-luvulla kesäinen sameus ja loppukesän leväkukinta olivat luonteenomaisia kotijärvelle. Jo tuolloin professoriksi kohonnut Heikki-eno opasti kalastelevaa pikkupoikaa, ettei keittiöön kelpaamattomia särkikaloja saa heittää takaisin järveen, vaan ne on haudattava kompostiin, ja että kutuhauet pitää lypsää ja hedelmöitetty mäti palauttaa takaisin järveen.

Sotien aikana järven tila koheni tai väestön kasvusta huolimatta se ei ainakaan huonontunut. Myöhempien tutkimustulosten perusteella uskon tämän johtuneen mm. siitä, että ruokapulan johdosta kalastus järvellä oli tehokasta ja kaikki kala kelpasi ruuaksi. Tämä rajoitti kalakantaa ja pienensi sisäistä kuormitusta. Järvellä siis tapahtui ensimmäinen biomanipulaatio, vaikkei sittä silloin sellaiseksi ymmärrettykään. Rehevöitymistä hidasti myös lannoitepula, mikä pienensi pelloilta tulevaa kuormitusta. Kehittymättömän viemäristön johdosta kuormitus ei juurikaan lisääntynyt myöskään väestön kasvusta huolimatta.

Ratkaisevasti järven tila huononi vasta 1950-luvulla. Siihen vaikutti yhtäältä asutuksen kasvu ja järveen päätyvän viemäröinnin yleistyminen ja toisaalta maanviljelyksen tehostuminen ja lisääntynyt vakilannoitteiden käyttö. Lisätekijänä olivat Helsingin raakavesihankkeet, jotka johtivat järven veden korkeuden säännöstelyyn. Säännöstelyn seurauksena kevättulvat alenivat ja vesikasvillisuuden jäänteet jäivät mätänemään järveen lisäten sen ravinnekuormaa. Aikaisemmin jäidenlähtö ja tulva oli heittänyt ne vesijätölle, jossa ne kesän kuluessa lahosivat runsaan sarakasvuston sekä muun kosteikkokasvillisuuden ravinteiksi.

Järven tilan huononeminen herätti ranta-asukkaat ja luonnonystävät. Oli ilmeistä, että ilman kuormituksen rajoittamista järven kesäiset leväkukinnat muodostuisivat sietämättömiksi ja uiminen, veneily sekä kalastus kävisivät mahdottomiksi. Päätettiin perustaa Tuusulanjärven vesiensuojeluyhdistys.

Tässä vaiheessa suuri yleisö ei ollut erityisen kiinnostunut hankkeesta. Järvellä oli huono maine saastuneena ja huonokuntoisena kuralätäkkönä, jolla ei ollut tulevaisuutta. Virkistystä veden äärellä haettiin muualta. Onneksi Keski-Uudenmaan kunnat saatiin mukaan yhdistykseen, jonka ensisijaisena tehtävänä oli saada järven ulkoinen kuormitus kuriin. Samalla pyrittiin parantamaan sen mainetta korostamalla järven merkitystä seudullisena virkistyslähteenä.

Vesiensuojeluyhdistyksen perustamisen aikoina alkoi haitallisia rehevöitymisongelmia ilmaantua myös muissa vesistöissä. Limnologinen tutkimus lisääntyi ja tietämys karttui. Tuusulanjärveä oli tutkittu jo pitkään. Heikki Järnefeltin jälkeen sitä oli jatkanut Helsingin vesilaitos raakavesihankkeittensa yhteydessä. Tietoa oli siis varsin pitkältä ajalta ja sittä tarvittiin edelleen järven kunnostuksen suunnitteluun. Vesiensuojeluyhdistys paatti omalta osaltaan edistää asiaa teettämällä pienellä tukirahoituksella yliopistollisia opinnäytteitä järvellä. Myöhemmin kun Keski-Uudenmaan vesiensuojelun kuntayhtymä otti vastuun järvestä, saattoi vesiensuojeluyhdistys myös rahoittaa laajempien tutkimusten pieniä osa-alueita tai tarvittavia tutkimuslaitteistoja, jotka eivät mahtuneet kuntayhtymän budjettiin.

Vesiensuojeluyhdistyksen runsaan viisikymmenvuotisen historian aikana limnologinen tietämys on huikeasti lisääntynyt. Kun toiminta alkoi, tärkein asia oli kuormituksen rajoittaminen. Se on keskeinen keino edelleenkin, mutta se on usein hidas ja taloudellisesti raskas. Lisaksi se on riittämätön, jos rehevöityminen on edennyt pitkälle kuten Tuusulanjärvellä. Silloin lisäongelmaksi muodostuu altaan sisäinen kuormitus ja sitä lisäävä happikato. Vesiensuojeluyhdistys alkoi tutkia innolla sisäisen kuormituksen vähentämistä. Vaihtoehtoja oli tuossa vaiheessa neljä: happikadon estäminen eli järven hapetus, järven syvänteessä muhivan ravinnerikkaan alusveden poisjuoksutus, lisäveden saanti Päijänne tunnelista tai Keravanjoesta sekä pohjan ravinnerikkaan sedimentin peittäminen.

Eri vaihtoehtoja selviteltiin. Kaikkiin liittyi suuria ongelmia, joista vähäisin ei ollut menetelmien kalleus. Varmimmalta ja realistisimmalta vaihtoehdolta näytti tässä vaiheessa hapetus. Sitä varten oli kehitteillä tai jopa markkinoilla laitteistoja, joita oli kokeiltu muualla Suomessa, tosin Tuusulanjärveä paljon pienenemissä altaissa. Vesiensuojeluyhdistys päätti hankkia kuntien myötävaikutuksella hapetuslaitteet. Se ilmoitti lehdissä, että Tuusulanjärvellä kaivataan talvista hapetusta. Vastauksia saatiin useita, joista monet olivat täysin mielikuvituksellisia, keskeneräisiä tai taloudellisesti mahdottomia.

Yksi yhteydenotto oli kuitenkin kiinnostava. Se tuli Nokialta. Silloisella Kaapelitehtaalla oli tuotettu nk. mikrokupla-menetelmällä toimivia hapettimia jätevesialtaisiin. Eräs yksikkö oli kiinnostunut kehittämään tätä laitteistoa niin, että se soveltuisi luonnonvesiin. Kaapelitehtaalle rakennettiin koelaitos, jossa menetelmää tutkittiin. Kaikki tuntui toimivan suunnitelmien mukaan ja niin tuli aika lähteä kokeilemaan laitetta käytännössä. Vesiensuojeluyhdistyksen johdolla sovittiin, että Nokia valmistaa koelaitteiston eli viisi hapetuslauttaa, jossa kussakin oli 56 yksittäistä hapetinta. Sovittiin, että kunnat, Tuusula ja Järvenpää, maksavat ne laitteiston osat, lähinnä tarvittavat kompressorit, jotka eivät olleet Nokian tuotantoa sekä toimittavat ja maksavat laitteiston pyörittämisen vaativan energian eli sähkön. Lisaksi ne sitoutuivat lunastamaan laitteiston, jos se toimii. Ylimmäksi kokeen valvojaksi kutsuttiin silloinen vesihallitus. Sen tehtävänä oli myös mittauksin osoittaa, oliko koe onnistunut vai ei.

Ensimmäinen koetalvi oli 1969 - 70. Koe kuitenkin epäonnistui, sillä talvi oli niin leuto, että järvi tuskin jäätyi eikä lisähapen liukenemista voitu mitata. Onneksi kuntapäättäjien kantti kesti ja pienen jahkailun jälkeen sovittiin, että seuraavana talvena yritetään entisin ehdoin uudelleen. Tällä kertaa koe onnistui. Laite toimi kylläkin hieman odotuksista poiketen, mutta happea liukeni vesimassaan luvattu määrä ja vaikutukset olivat alueellisesti ennustettua jopa laajemmat. Jännitystä ei puuttunut tästäkään talvesta. Veden virtaus aiheutti hapetuslauttojen ympärille sula-alueen. Avannoista varoitettiin paikallislehdessä ja rannoilla kylteillä. Mikään ei auttanut. Eräänä iltana muuan autoilija ajoi avantoon. Itse hän pelastui, mutta auto vajosi useiden metrien syvyyteen. Kun kysyimme, eikö hän ollut kuullut hapetuskokeista, hän myönsi kuulleensa, mutta sanoi, ettei tiennyt, missä lautat sijaisivat.

Nykyisiin hapetuslaitteisiin verrattuna laite oli kömpelö ja vaikeasti hoidettava eikä siitä tullut Nokialle menestysartikkelia, mutta Tuusulanjärvellä se toimi monta vuotta, piti järven happiarvot tyydyttävinä ja järven hengissä. Vuonna 1975 Helsingissä kansainvälinen järvisymposium teki retken Tuusulanjärvelle. Halosenniemessä allekirjoittanut kertoi heille laitteistosta ja sen toiminnasta. Tuusulanjärvi oli saamani tiedon mukaan tuolloin maailman suurin keinotekoisesti hapetettava luonnonvesiallas.

Totesin aikaisemmin, että järven tilan kannalta ulkoisen kuormituksen vähentäminen on elintärkeää. Huima askel tässä otettiin 1970-lopulla, kun Keski-Uudenmaan jätevesitunneli valmistui ja yhdyskuntajätevedet alettiin ohjata Viikin puhdistamoon. Kuormitus aleni lähes kolmannekseen, mutta oli edelleen järven kannalta liian korkea. Kuormituksen lähteiksi jäivät maatalous ja haja-asutus, joiden ravinteet valuivat purojen kautta järveen. Ongelmia aiheuttivat myös asutuskeskuksista purkautuvat hulevedet.

Jätevesitunnelin valmistuminen oli Tuusulanjärven kannalta onnellista muutenkin. Keski-Uudenmaan vesiensuojelun kuntayhtymän keskeinen tehtävä oli ollut tunnelin rakentaminen. Sen valmistuttua kuntayhtymä saattoi keskittyä seudun muihin vesiensuojelua vaativiin kohtiin, kuten Tuusulanjärven ja Keravanjoen kunnostamiseen.

Limnologisen tutkimuksen edistyessä ja tietämyksen karttuessa Tuusulanjärven suojelussa on sittemmin siirrytty nykyaikaan. Kuntayhtymän toimesta ulkoista kuormaa on vähennetty rakentamalla purojen suihin kosteikkoja, joissa kasvillisuus käyttää puroveteen liuenneet ravinteet ja järveen pääsee vain kosteikon reunan läpi tihkunutta puhdistunutta vettä.

Sisäisen kuormituksen vähentäjänä päivän sana on biomanipulaatio. Se tarkoittaa, että rehevöitymisen seurauksena liian runsaaksi kasvanuttapa pohjasedimenttiä rajusti mylläävää särkikala kantaa rajoitetaan voimakkaasti. Kuntayhtymä on suorittanut jo vuosia roskakalan tehokalastusta. Se on parantanut järven tilaa olennaisesti. Tulokset saattaisivat olla vielä parempia, jos tehokalastusta voitaisiin toteuttaa koko järven alueella ja vanhakantaiset, tietoon perustumattomat rajoitukset poistaa sekä vastaväitteet vaientaa.

Edellä mainitusta särkikalojen mylläyksestä saimme toisessa yhteydessä konkreettisen näytön. Kuntayhtymän toimesta tutkittiin sedimentin peittämistä. Järvelle rakennettiin trevira-altaita, joiden pohjalla sedimentti peitettiin savella vaihtoehtoisten kemikaalien seoksella. Vesi altaissa kirkastui muutamassa päivässä. Kerran yhden altaan vesi pysyi kuitenkin edelleen sameana. Sama seos pohjan peitteenä oli toiminut aikaisemmin, muttei enää. Syy paljastui myöhemmin. Tähän altaaseen oli jäänyt muutama särkikala.

Järveen juoksutetaan myös jonkin verran lisä vettä Paijanne-tunnelista. Se on tärkeätä varsinkin pitkien kuivien kausien aikana. Vesiensuojeluyhdistyskin selvitteli lisäveden juoksutusta Rusutjärven kautta jo aikaisemmin, mutta siihen eivät kynnet riittäneet. Lisäksi silloin oli tarkoituksena puhtaan veden juoksutuksella sellaisenaan kohentaa järven tilaa ja tähän tarvittava vesi määrä olisi laskenut Rusutjärven kesä lämpötilan sietämättömän alhaiseksi. Vesiensuojeluyhdistys totesikin tunnelin rakentajille, ettei juoksutusta Tuusulanjärven toteuteta ainakaan tässä vaiheessa, mutta voisi olla viisasta varautua siihen, että se olisi mahdollista myöhemmin.

Järven arvostus on vuosien saatossa kohentunut. Sen merkitys virkistyslähteenä ja maiseman kaunistajana on yleisesti tunnustettu. Siitä oli muutamia vuosia sitten osoituksena kansanliike, jonka ansiosta Tuusulanjärven kunnostukseen saatiin lisä rahoitusta sekä kunnilta että valtiolta. Iso tunnustus kunnostus työlle oli myös Tuusulanjärven julistaminen maakuntajärveksi.